Elämän polut jatkuu

OLI JOULU SILLOINKIN



Ollessani pieni. Ei tiennyt kerkiääkö isä jouluksi kotiin sieltä savotoilta, sillä se palstahan piti tehdä loppuun, että tilin sai.
Ei ollut puhelimia, eikä sinne savotoille kulkenu yleensä kuin virkapostit, siihen savottaan liittyvää," kymppien" mukana.

Kuusen aina, joku kuitenkin etsi läheisestä metsästämme viimeistään aattona. Siihen sai ne oikeat kynttilät, jotka steariiniä tiputtivat - mutta se liekki oli, joka meitä lämmitti.


Koristeena siinä oli, paperisia erimaiden lippuja villalangassa, sekä joku villalangasta tehty nukke, sekin osin paperinen, kuusen jalka oli puinen kehikkoristikko, niin kuusta ei voinut kastella ja siksi sen neulaset tahtoivat, siitä pirtin lämmityksen lämmöstä johtuen, varista melko nopeasti pois.


Olimme jostain saaneet puisen, kahdesta osasta tehdyn pöytä kuusen, johon myös laitettiin kynttilät, se oli harvinainen silloin ja en ole sellaista sen koommin nähnyt missään muualla.

- Saunominen tapahtui savusaunassa, matkaa tehtiin yleensä melkein umpihangessa. Olihan tietenkin se jo jonkun moinen polku,  kun sinne oli se vesi viety kelkalla ja käyty sitä lämmittämässä.


Sehän ei lämmennyt yhdestä uunillisesta, vaan sinne täytyi käydä lisäämässä puita useampi kerta.


Ikkunassa ulkopuolella roikkui naulassa, se savuinen lyhty,
joka näytti valoa saunaan. Se näytti myös valoa saunamatkalla, jotta ei eksy lumiselta polulta. Toisinaan kun oli kova pakkanen, niin taivaalta ihailtiin niitä, tosi kauniita revontulia ja yritettiin laskea, kuka näkee useamman tähtikuvion.

 Eräänä jouluna, kun isän savotta paikka oli noin kymmenen kilometrin päässä, olikin tosi joululahja, kun sain Tapaninpäivänä viedä isälle, hiihtäen evästä, tuoretta äidin leipomaa ja tekemää ruokaa. Kokithan lähtivät yleensä sieltä kotiin jouluksi, niin se oli yllätys isällekkin saada tuoretta ruokaa ja samallahan sai isältä rahaa kotiin vietäväksi, jotta kauppalaskut saatiin hoidettua.


Jouluna emme saanet kylässä käydä. Kirkkoreissu oli aivan ainoa matka, mitä muuten tehtiin.


Vasta Tapanin päivän illansuussa, alkoi liikkua kylän raitilla kulkijoita, mikä hevosin, jalan tai hiihdellen. Teitä ei ollut aurattu, ja jos lumituiskuja oli ollut, joulun aikana toivoikin, että joku, jolla oli kylällä hevosia kotona, liikkuisivat jotta olisi helpompi lähteä kävelemään, kun arki saapuu.


Maitoauto kulki, joka aamu kuuden maissa, parin kilometrin päästä kotoamme ja sinne piti maito viedä, sillä samalla jäisellä vesikelkalla, millä vesi vedettiin ojasta ja sinne piti varhain lähteä, jotta varmaan kerkesi ajoissa, vielä nostamaan sen maitotonkan, sinne laiturille valmiiksi.
Se oli joka aamuinen tehtävä, oli ilma millainen tahansa, koska se oli yksi tulon lähde ja kunnia asia, että sinne meijeriin toimitettu maito oli tuore ja rasvaprosentti hyvä.

Maidosta tili oli silloin varmin, millä siellä maalla sitten elettiin. Ja se reitti tuli melko tutuksi, vaikka ei niitä valoja ollutkaan. Pakkaksella vain kuu hohti valoa ja tähdet tuikki, hyisen tuulen tuivertaessa poskia vastaan.
Kun sitten naapuri sattui, joka vei maitonsa hevosella, piti kelkka maitotonkkineen työntää sivuun hankeen, kunnes hän ohitti, ja taas matkan jatkumiseksi, piti saada se kelkka pois vedettyä ensin lumihangesta, siihen samaiselle hevosuralle.


Niin jatkui päivät ja vuodet ja joulu tuli jokainen vuosi,
aina sinne korpimaillekkin asti, ja ihmiset olivat tyytyväisiä mikä mitenkin....

Rauhaisan ja lämpöisen Joulun toivotan jokaiseen sydämeen.